Olin aikoinaan ala-asteella hieman erityisemmän luokan sijaisopena. Yhtenä aamuna oli liikantunnit ja skulattiin korista “vankilasäännöillä” (eli vastustajaa sai “halata”). Voi sitä liikunnan riemua, kun sai vapaasti riehua, yhteisten sääntöjen kuitenkin pitäessä tunnin turvallisena. Loppupäivä sujui rauhallisesti ja opiskelussa päästiin harppaus eteenpäin verrattuna rauhattomiin päiviin.
Kamppailulajit osaksi koululiikuntaa.
Mielestäni kamppailulajit tulisi ottaa osaksi koululiikuntaa. Kamppailulajit opettavat nuorille tärkeitä elämänhallinnan taitoja ja yhteisiä arvoja. Itsetunto kasvaa, energiaa pääsee purkamaan yhteisten tiukkojen sääntöjen puitteissa ja toisen kunnioittaminen on itsestäänselvyys. Harjoittelussa opitaan kurinalaisuutta ja keskittymistä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Edellisessä artikkelissani kerroin Stadin pulkkamäki-kiellosta. No sama ilmiö toistuu myös koulussa. Pojan liikkatunnilla oli pelattu fudista ja joku oli töninyt jotain. Arvaatteko, mikä oli ratkaisu? Sovittiin (opettajan infon mukaan yhdessä), että jatkossa fudista pelataan ilman MITÄÄN kontakteja. Joku oli siis rikkonut yhteisesti sovittuja sääntöjä ja tähän ei puututtu vaan keksittiin säännöt, mitkä luovat utopian, missä mukamas kaikilla on hyvä olla. No ei ole! Nuoret tarvitsevat tiukkojakin halauksia ja kolhuja, eivät vain pumpulia, turhia puheita ja unelmia ilman mahdollisuuksia.
Kamppailulajit arkipäivässä
Kamppailulajien harrastaminen lisää katuväkivaltaa. (tälläinen väite löytyy suomi24 keskusteluista) Japanissa Judo kuuluu koulujärjestelmän opetussuunnitelmaan. Japanissa ei käytännössä ole yhtään katuväkivaltaa.
Mistä sitten päteviä ohjaajia? Nyt Korona-aikaan monet kamppailulajiseurat ovat ahdingossa. Jatkossa, kun rajoituksia päästään purkamaan ammattitaitoisia ohjaajia varmasti löytyy. Harrastustoimintaa on syytä järjestellä enemmän yhteistyössä koulujen seurojen ja eri lajien valmentajien kanssa.
Minulla oli JJ2000 harrastusta noin kolme vuotta teinivuosinani vuosituhannen alussa. Sain vihreän vyön ja sitten lopetin. Kenties paras kokemukseni oli se, kun Teo Viitala selosti harjoituksen yhteydessä kamppailun filosofiaa (tämä auttoi minua huomattavasti). Teo kertoi silloin minulle teinipennulle, että et ole tässä häviämässä vaan voittamassa. Harjoitus oli n. viiden hengen ryhmä, jossa yksi otti aina seuraavaa vastaan lukkopainissa, kunnes hävisi ja meni sitten jonon perälle. Silloin oli mielestäni miltei shokeeraavaa se, että tämä yksi ainut kommentti paransi suoritustani niin paljon.
Käytännön elämässä paras oppini noilta JJ2000-treeneiltä on kuitenkin ollut hallittu kaatuminen. Sitä olen harjoitellut myös ihan itsekseni ja tämä kaikki on mahdollisesti säästänyt minut ainakin yhdeltä murtuneelta ranteelta. Heitin “lipat” muutama vuosi sitten Viikin Prisman edustalla olevalla suojatiellä, joka oli silloin aivan hirveässä jäässä, pääsin ylös heti kaatumisen (kova ukemi) jälkeen ilman mitään haavereita. Hallitua kaatumista onkin ehdotettu peruskoulun ohjelmaan, ehkäpä se voisi säästää monet murtumilta?
Mitä tulee katuväkivaltaan, miksi kukaan haluaa ylipäänsä käydä kenenkään kimppuun? Mitkä ovat seuraukset ja hyödyt? Otit vertailukohdaksi sitten Japanin. Ryöstö on näissä tällaisissa katujutuissa usein motiivina, mahdollisesti Japanissa ei tarvitse ryöstää, kun sen mahdollisen “hyödyn” saa riittävän helposti ihan tavallisella duunilla? Lisäksi Japani on melko yhtenäinen kulttuuri/yhteiskunta, jossa voi olla melkoinen haaste ryöstää ketään ilman sitä pientä mahdoillisuutta, että joku lähettyvillä oleva videoi rikoksen tai uhri olisikin kaverisi tuttu. Käsittääkseni Japanissa on myös melkoisen pieni määrä katuväkivaltaan taipuvaista tulokaspopulaa…